Lasten harrastukset

Mitäs teillä harrastetaan?

“Mitä sun lapsi harrastaa?”, kysyy viaton työkaveri hyvää tarkoittaen, ja luettelee listan siitä, miten heidän Ulpukka-Christopherinsa käy baletin lisäksi partiossa, kuvataidekerhossa ja soittaa pianoa. Tosi hienoa hei Ulpukka-Cristopherille, toivomme vain sydämemme pohjasta että hän on itse yhtä innoissaan kaikista hienoista harrastuksista kuin vanhempansa.

Me nimittäin emme olisi. Emme odota erityisen suurella innolla kouluikään pääsyä, jolloin viimeistään kulttuurissamme alkaa vanhempien toimesta (!!) vertailu siitä, missä kunkin kullannuppu leijonan osan vapaa-ajastaan viettää. Emme nimittäin lähtökohtaisesti halua puskea muksuamme suorittamisen polulle jo heti lapsuudesta, emmekä todellakaan odota erityisellä innolla omien iltojemme menevän harrasteralliin, treeniemoiluun tai aktiivitoimintaan. Meilläkin on elämä, kiitos vain.

Rakas harrastus auttaa kehityksellisesti sekä sosiaalisesti

Totta on toki se, että harrastus antaa lapselle todella paljon sekä kehityksellisesti että sosiaalisen verkoston kautta. Lisäksi se on (toivottavasti) lapsesta ihan hurjan kivaa. Siis toivottavasti. Tunnemme näet tapauksia, joissa lapsi toteuttaa vanhempansa visiota konserttipianistin roolista itku kurkussa soittotunneille vääntäytyen. Tietysti tunnemme myös lapsia, jotka innosta hihkuen lähtevät harrastustensa pariin, ja se on meistä tosi mahtavaa.

Homman pointti on tässä: Miksi niin monien harrastusten on perustuttava suorittamiseen ja kilpailuun? Jos kymmenvuotias rytmistä voimistelua harrastava lapsi ei muka saa jättää yhtäkään treenikertaa väliin, jossakin mennään pieleen niin että kajahtaa. Yhtä väärällä tiellä ollaan, jos alakouluikäiset jalkapallointoilijat rankataan valmentajan papereissa paremmuusjärjestykseen.

Harrastusrauha - ei kilpailupakkoa, vaan hyvää mieltä ja hauskanpitoa

Missä ovat höntsäharrastukset? Missä lasten mahdollisuus leikkiin, liikuntaan, tanssiin, musiikkiin ja moneen, moneen muuhun ilman että joku sekuntikellon, kehityskäppyrän tai analytiikan läpi kyttää, miten menee ja arvottaa lapsen toimintaa sen pohjalta? Harrastusten tarkoitus kai on perimmiltään kuitenkin olla lapselle kivaa tekemistä, josta voi ehkä olla jossakin elämän vaiheessa hyötyä. Jos siitä tulee intohimo, hienoa, mutta sitä tarkemmalla silmällä soisi vanhempien ja valmentajien seuraavan tilannetta, että elämässä säilyy muukin sisältö.

Esimerkiksi partioharrastukselle ja monelle muulle jutulle tarvitaan yhteisö, mutta me haluaisimme silti nähdä enemmän mahdollisuuksia lasten harrastuksille ilman jäykkää organisaatiota, tiukkoja sääntöjä, suorittamista, parantamista, optimoimista ja kilpailua.

Teesimme onkin siis tämä: Jalkapalloa, juoksua, pesäpalloa, lentistä (okei tarvitaan verkko), koripalloa (kori ois kiva),  voi harrastaa myös kavereiden tai vanhempien kanssa omalla pihalla tai lähipuistossa. Tanssia voi olohuoneen lattialla sielunsa kyllyydestä. Soittaakin voi, mutta okei siihen usein tarvitaan jokin instrumentti ja vähän jeesiä - jota kyllä löytyy myös esimerkiksi YouTubesta. Laulaa voi aina. Lopulta höntsäharrastukset ovat oikeastaan kiinni vain yhdestä asiasta: meidän vanhempien ja lastemme mielikuvituksesta.