19.04.2021

Kevään merkkinsä kullakin

elakoon_lahio_katja_stahl_asuntosaatio
KUVA: Annukka Pakarinen

Kun olin seitsenvuotias, kevään merkki oli täysin selkeä. Se oli se, kun sai laittaa polvisukat jalkaan. Eikä mitkä tahansa polvisukat. Äiti oli tuonut Yhdysvalloista Amerikan lipun väriset sukat, ja jotta ne pääsivät oikeuksiinsa, oli lahkeet käärittävä ylös. Mikä oli ihmisen ottaessa kevättä vastaan, kun yllä oli pelkkä pitkähihainen paita, ja jalassa elämää hienommat sukat! Ei tainnut mennä ohikulkijallakaan ohi mikä vuodenaika oli vihdoinkin koittanut. Leuhkana pyöräilin kevätvarusteissani pitkin kerrostalon pihaa.

Nuorena aikuisena kevät otettiin vastaan avaamalla auton ikkuna. Tuuli ei enää jäädyttänytkään niskaa, ja tupakkaa saattoi tuprutella ilmavirran viedessä sammaleisen hajun mennessään äidin autosta. Tätä on nuoruus ja vapaus, toitotti tämä kevään merkki. Kesästä se erottui siten, että kesällä auton ikkunat jätettiin kokonaan auki.

Perheellisenä kevät alkoi merkitä leskenlehtiä. Niitä keräiltiin lasten kanssa aurinkoisilta rinteiltä. Pikku käsistä nykäistiin vihdoinkin villasormikkaat pois, ja paljaat kätöset pääsivät nyppimään kukkia kimppuun. Pipo vaihdettiin lippahattuun ja kolmipyöräinen kaivettiin varastosta. Kumisaappaat vietiin kirppikselle ja lapsen jalkaan kietaistiin lenkkarit. Vanhempana päällimmäinen ajatus oli ilo siitä, että kohta ei tarvitse olla jatkuvasti pukemassa kurahaalareita sun muita lasten lisävarusteita. Lapsia kevät tuskin heilautti sen kummemmin.  

Mitä enemmän ikää tulee, sitä pienemmistä asioista ilo irtoaa. Samalla kun itse ilahdun nähdessäni kuivaa asvalttia, koirani ilahtuu, kun löytää vielä pienen lumikeon. Ilahdun samaan aikaan asvaltista ja koirani ilosta. Joskus riemastun jo siitä, että aamulla ei tarvitsekaan raaputtaa auton ikkunoita esiin.

Kaikki menee hyvin siihen asti, kunnes puutarhani törkeys paljastuu. Lumi on sisustanut pihani kauniiksi ja pelkistetyksi, juuri sellaiseksi, jollainen haluan sen olevan. Kun lumi kaikkoaa, totuus valkenee. Jokunen pihatarvike on talvehtinut lumen alla, eikä ole enää entisensä. Siinä, missä olisi suotavaa kasvattaa nurmea, on edelleen epämääräinen pakettipelto, jossa kasvaa hyvinkin rikas yhteisö erilaisia kasveja, joita harva kaipaa pihaansa. Vain jättiputki puuttuu. Omenapuu on kasvanut reilusti yli pihan, ja tarjoilee antimiaan myös kävelytien kulkijoille. Sekin muistuttaa minua siitä, että olen surkea puutarhuri.

Silti haluan ehdottomasti, että minulla on piha. Tässä on tietty ristiriita. Valintani perustuu siihen, että yhtenä vuonna lupaan laittaa/laitattaa pihani kuntoon. Se vuosi ei ehkä ole nyt, mutta se on tulossa. Tunnen sen jo. Ja koska osaan jo iloita hyvin, hyvin pienistä asioista, iloitsen nyt siitä, että a) voin nyt vain ojentaa käteni omasta sängystä ja saan omenan puusta ja b) aurinkohan paistaa! Mikäs täällä on ihmisen ollessa. Kotona, kun on kevät.

Katja Ståhl

Katja Ståhl on espoolainen perheenäiti ja Asuntosäätiön asukas vuodesta 2013 lähtien. Hän on myös yhden koiran ja kahden ja puolen hevosen omistaja, freelance-toimittaja ja juontaja sekä suositun Kavioliitossa-blogin pitäjä.