30.11.2020

Eläköön lähiö!

elakoon_lahio_katja_stahl_asuntosaatio
TEKSTI: Katja Ståhl  |  KUVA: Annukka Pakarinen

Pienenä tyttönä haaveilin omakotitalossa asumisesta. Oli jostain syystä aivan upea ajatus, että pääsisin kiipeämään ikkunastani suoraan pihalle. Ja että joutuisin ajamaan ruohonleikkuria. Voi olla, että kuvani omakotiasumisesta kumpusi hevoskirjoista, joita lapsena luin kasapäin. Niissä päähenkilöllä oli aina oma talo ja ydinperhe. Minäkin halusin sellaisen elämän. Ei haittaisi, vaikka pihassa seisoisi myös hevonen.

Suuren osan lapsuudestani vietin kuitenkin äitini kanssa lähiössä. Käytännössä se tarkoitti sitä, että mihinkään ei ollut pitkä matka. Ei kauppaan, ei bussille eikä kaverin luo. Kerrostalon käytävät tarjosivat verrattoman paikan lymyillä, kun ei huvittanut olla kotona vanhempien silmäin alla. Rapussa ei tietenkään saanut vetelehtiä, joten tarpeen tullen pakenimme kavereiden kanssa verkkokellariin tai kerhohuoneeseen pitämään tanssikilpailuja. Tuskin olisimme koskaan edes jääneet kiinni rapussa hillumisesta, jollemme olisi kikattaneet siellä niin kovaa. Rapussa on magiaa!

Lähiössä asuessani en tietenkään osannut arvostaa sen parhaita puolia. Ylivoimainen ykköspuoli oli se, että todennäköisesti aina joku kavereistani oli valmis leikkimään kanssani. Parhaassa tapauksessa kaverin luo pääsi sisäkautta, sukkasillaan. Rapusta toiseen johti salakäytävä, jonka varrella olivat pesutupa, sauna ja muut yleistilat. Niissäkin riehuttiin luvatta, kunnes joku penseä aikuinen ajoi meidät pois. Ja koska olen 70-luvun lapsi, vanhemmille oli kohtuullisen sama missä me juoksimme, kunhan tulimme illalla kotiin. Avain kaulaan ja menoksi!

Vaikka omaa pihaa ei ollut, rajat olivat selkeät. ”Meidän piha” oli koko se alue, jossa oli sama katuosoite. Toisten pihojen lasten oli ihan turha pyrkiä meidän pihallemme ilman painavaa syytä. Emme koskaan puhuneet naapureista, vaan ”meidänpihalaisista”. Tarpeen tullen olimme yhtenevä joukko. Seisoimme rintamana, jos joku naapuripihan lapsi yritti tunkeutua meidän alueellemme vakoilemaan. Muuten saatoimme nujakoida keskenämme ihan niin kuin sisarukset.

Vakoileminen oli fantastinen osa lähiölapsen arkea. Oli ihanaa vaklata ihmisiä, ja keksiä heidän elämilleen tarinoita. Eihän meillä oikeasti ollut hajuakaan kenenkään arjesta. Nähtiin jotain ja kuviteltiin loput. Keksimiemme tarinoiden perusteella saatettiin pelätäkin jotain hahmoa. Useimmiten aikuiset olivat kyllä mahdollisimman epäkiinnostavia. Etenkin vanhempamme.

Nykyään rakastan metsää ja hiljaisuutta, mutta kun näen naapurin lasten riehuvan pihassa isolla porukalla, olen iloinen. Siinä joidenkin lasten fiksut vanhemmat ovat tajunneet hankkiutua asumaan sinne, missä lapsilla on paras meininki. Onnellisilla lapsilla nimittäin on hieman onnellisemmat vanhemmat. Ja kun lapsilla on hauskaa, vanhemmat voivat rauhassa keskittyä ratkomaan oman onnensa esteitä.

 
Katja Ståhl

Katja Ståhl on espoolainen perheenäiti ja Asuntosäätiön asukas vuodesta 2013 lähtien. Hän on myös yhden koiran ja kahden ja puolen hevosen omistaja, freelancer-toimittaja ja juontaja sekä suositun Kavioliitossa-blogin pitäjä.