Asumisen kohtuuhintaisuus pitäisi määritellä asukkaiden näkökulmasta

Yliopisto-opettaja Elina Sutela Turun yliopistosta väitteli kesän alussa asumisen kohtuuhintaisuudesta Suomessa. Kimmoke aiheeseen tuli käsitteen epämääräisyydestä. Toiset pohtivat sitä, jääkö asumisen kulujen jälkeen riittävästi rahaa muihin välttämättömiin menoihin. Toiset taas puhuvat siitä, miten asumisen hinta vaikuttaa sijoittajien toimintaan markkinoilla. Kohtuuhintaisuutta määritellään usein myös asuntojen hallintamuotojen kautta.  

Aiheeseen kytkeytyy myös ajatus kuluttajien omasta valinnasta. Suomessa on tällä hetkellä vallalla ajatus, että asukkaat toimivat itsenäisesti asuntomarkkinoilla, eikä valtion kuulu olla menossa mukana kuin poikkeustapauksissa. 

Sutelan väitöstutkimuksessa esitetään, että kohtuuhintaisuus tulisi määritellä kotitalouksien tulojen ja menojen välisellä sopivalla suhteella. Määrittelyssä pitäisi huomioida myös laatu- ja sijaintikysymykset sekä muut asumisen erilaiset erityispiirteet.  

”Kohtuuhintaisuus pitäisi mittaroida köyhyystutkimuksen tapaan eli pohtia, mitä kaikkea tarvitaan ihmisarvoiseen elämiseen ja paljonko se maksaa. Asuntomarkkinoilla vallitseva kysyntä ja tarjonta ei ole oikea tapa määritellä kohtuuhintaisuutta, koska kaikilla ei ole mahdollisuutta valita asumisen ratkaisujaan. Tällainen määrittely ei myöskään kerro siitä, ovatko valinnat kohtuullisia ja joutuuko esimerkiksi tinkimään muista perustarpeista”, tähdentää Elina Sutela. 

Mikä sitten muuttuisi, jos asumisen kohtuuhintaisuus määriteltäisiin asukkaiden tarpeiden mukaan? 

”Markkinaehtoisuus on nyt niin sisäänrakennettu asia, että näkökulman muutos toisi tullessaan ison periaatteellisen muutoksen. Asumisesta tulisi silloin hyvinvointivaltioon kuuluva sisäänkirjoitettu tekijä, kuten koulutus tai terveydenhuolto. Silloin esimerkiksi voittoa tavoittelemattomaan asuntotuotantoon kanavoitaisiin myös enemmän rahaa”, esittää Sutela, ja tuo esiin myös yksilöille koituvat hyödyt. 

”Haluaisin ajatella, että se toisi myös yhdenvertaisuutta kansalaisten välille. Kun asuminen ymmärrettäisiin ihmisen elämän perustekijäksi, arjesta tulisi kivempaa, perustarpeisiin jäisi enemmän rahaa ja arjen toimintoja voisi järjestellä paremmin. Kaiken kaikkiaan ihmisten hyvinvointi lisääntyisi”, pohtii Sutela. 

Todennäköisesti kohtuuhintaisuutta ei ole määritelty kuluttajien näkökulmalta siksi, että aihe ei ole politisoitunut kunnolla. Se ei ole koskettanut riittävää määrää ihmisiä tai varakkaampia ryhmiä. Pienituloisia eli alle 60 prosenttia mediaanitulosta tienaavia kansalaisia on kuitenkin jo yli 13 prosenttia väestöstä, ja yhä useampi keskituloinenkin kamppailee asumiskustannustensa kanssa.  

Sutela hämmästelee sitä, ettei asumiskustannusten noususta ole jo tullut poliittisesti merkittävämpi asia. 

”On hieman pelottavaa, kuinka vähän huomiota on saanut viimevuosien aikaan tapahtunut poliittinen käänne. Meillä on paljon pienituloisia, joiden elinoloja ja mahdollisuuksia järjestää omaa asumista on kavennettu leikkausten myötä merkittävästi. Ehkä asunnottomuuden kasvu herättelee poliitikkoja. Joka tapauksessa asiaan olisi syytä puuttua nyt, kun siihen voidaan vielä vaikuttaa”, korostaa Sutela, ja kaipaa Suomeen lisää tutkittua tietoa asumisesta. 

”Tarvittaisiin tarkempaa tilastotietoa, jonka myötä voitaisiin vertailla kohtuuhintaisuutta kotitalouksien, eri väestöryhmien ja sukupuolten kesken. Myös alueellisten erojen esiin tuomiseen tarvittaisiin lisää tutkittua tietoa.”